...Tarinat

Jotain ensin tästä hyvin lyhyestä kertomuksesta. Minulla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia aiheesta, enkä pidä tätä "puutetta" loppujen lopuksi kovinkaan merkittävänä. Kirjoitin "Veriset rautatiekiskot" varmaankin kahdeksannella luokalla, en ole varma, yläasteella kuitenkin. Sen ulkoasu on jokseenkin muuttunut alkuperäisestä, muttei mitenkään radikaalisti, pidentynyt vähän.

Veriset rautatiekiskot

Katselin alapuolellani kulkevia junia, ne olivat sähköjunia, kiinni kaapeleissaan. Minä vedin savua keuhkoihini. Enkä ollut enää aivan varma siitä, mitä sillan ali kulkevat matomaiset olennot olivatkaan, juniako? Oloni ei ollut vain taivaallinen, se oli parempi. Maisema näytti kauniilta, jotenkin erilaiselta kuin ennen. Ruostuneet romukasat, jotka olivat joskus olleet kiskoja, olivat hävinneet. Tilalle oli kaunis vihreä niitty, sellainen jolla näkee Lassien laukkaavan kohti Elisabeth Tayloria. Kuulin linnun laulavan jossain, näin kuinka punaiset usvan peittämät kukat hymyilivät minulle, taivas oli sininen. En nähnyt aurinkoa missään, silti oli valoisampaa kuin koskaan ennen. Silmiäni häikäisi. Tunsin itseni kevyeksi, kuin pilven hattara, olisin voinut vaikka lentää. Katselin suurten perhosten lepattelua tuulessa.

Ajatukseni juoksivat yhtä nopeasti kuin junat jyskyttivät yössä. Maailmat ilmeinen ja luonnollinen kauneus katosi jonnekin kaukaisuuteen. Olin varma, että näin sen vielä, mutta se oli kuin sumean lasin peittämä pieni piste iäisyydessä. Minua ympäröi lika, harmaus ja kurjuus. Ruostuneet romukasat olivat palanneet entistä suurempina. Jalkani painoivat ainakin tonnin. Ihmiset tuijottivat minua suurilla surullisilla silmillään. Missä olin, kuka olin ja miksi he tekevät minulle näin, kysyin hiljaa mielssäni.

En voinut liikkua, lakkaamaton sykkivä kipu velloi jokaisessa solussani. Jokainen askel oli tuskainen yritys kohti jotain kauniimpaa. Juoksin betoniharkot jaloissani niin nopeasti kuin pääsin, vaikka jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta. Äitini seisoi kaukana. Hän huusi minulle. Saatoin kuulla hänen äänessään surun ja nähdä hänen silmissään pohjattoman onnetomuuden. Juoksin kohti sumeaa pistettä, vihreitä niityjä ja tuulessa lepattavia perhosia. Tuntui kuin ne olisivat vain kaikonneet aina vain kauemmaksi. Tahdoin kotiin, äidin luo, omaan pehmeään sänkyyni ja heräämään aamulla huomaten kaiken ollen vain painajaisunta.

Jatkoin juoksemista, ja sitten yhtä-äkkiä kuin kaikki se oli alkanut, oli kaikki loppu. En herännyt. Vain veriset rautatiekiskot.