...Tarinat

Tämä on saanut inspiraationsa erään levyn kannesta. Jotkut varmaan arvaavat mistä levystä puhun, mutta niille jotka eivät niin kyseessä on Music for the Masses -albumi (Depeche Mode, 1987).

Musiikkia yksinäisille massoille

Seisoin kivisellä mäellä, aurinko oli alkanut laskea. Taivas oli vaalean sininen ja pilvet hehkuivat punaisina lipuessaan hitaasti auringon ohi. Aivan mäen huipulla oli koskea masto, jonka päässä oli kolme punaista kaiutinat. Katselin auringon viimesten säteiden kimaltelua punaisella pinnalla. Korviini kantautui aluksi hiljainen musiikki vahvistuen vähitellen niin kovaksi, että korviini sattui. Sitten oli taas aivan hiljaista. Vuoret kauempana olivat mustia, aurinko laskeutui niiden taakse. Katsoin toiseen suuntaan, siellä vuoret hohtivat punaisina ja sinisinä kylpiessään auringon viimeisissä säteissä. Istuin kivelle se oli musta kuin noki ja kylmä. Katselin kaiutinmastoa, teräksenharmaa masto välkehti. Kaiuttimista alkoi taas kuulua musiikkia ja sitten kuten aikaisemminkin, se lakkasi. Jälleen oli kammottavan hiljaista. Auringosta näkyi enää kapea hehkuva viiva. Tähdet alkoivat näkyä jo taivaalla ja kuu hohti kelmeä. Kaukaa kuului ulvontaa. Ihoni meni aivan kananlihalle. Pöllö lensi halki taivaan. Tähdet kirkastuivat ja kuu nousi vakaasti korkeammalle.

Oloni oli outo, musiikki rentoutti lihakseni, laukaisi jännityksen ja huolimaatta yön koleudesta, minulla oli oikeastaan lämmin. Tuntui kuin miljoonat kädet olisivat rauhoittaneet minua. Suljin silmäni, kuin maa ympärilläni olis pyörinyt. Tunsin itseni täydelliseksi, kuin minusta ei olisi puuttunut mitään. Avasin silmäni ja läpitunkeva pimeys lävisti minut tuhansilla miekoilla joiden kylmät terät viilsivät elimiini haavoja. Musiikki soi. Sudet kai ulvoivat. Musiikki oli kehossani. Se oli sähköistä, se nai minua.

Aurinko nousi itäisellä taivaalla. Nousin ylös ja lähdin kävelemään pois. Potkin kiviä. Yö oli ollut aika outo. Kaiutinmasto oli yhä siinä, mutta musiikki oli kadonnut. Kuulin vain linnun laulua.