Kuuntelen David Bowien coveroimaa It's Hard to Be a Saint in the
Citya, se on aivan upea. Vaikka Bowie tavallaan imitoi Bruce Springsteenin
über-macho soundia, hän saa sen kuulostamaan enemminkin todella
campilta, mikä ei ole lainkaan huono juttu. Teeskentelevä macho-camp
soundi ja jouset -uuh minä rakastan sitä ja ennenkaikkea jousia-
jotka tekevät (minun mielestäni) laulusta jopa paremman kuin Springsteenin
alkuperäinen. Sanon tämän "väheksymättä" (no
kyllähän minä väheksyn alkuperäistä sanoessani
coverin olevan parempi) Springsteenia, sillä Greetings from Asbury Park,
N.J., josta It's Hard to Be a Saint in the Citykin löytyy, on yksi suosikki
levyjäni. Jousista vielä, ne tuovat mieleeni Yuki Eirin Gravitation
Vol. 7:n lopussa...
Ja mitä tekemistä edellisellä oli runojeni kanssa.
Ei sinänsä mitään tärkeää, mutta pidän
kyseisestä laulusta ja se on antanut inspiraation (varsinkin jouset)
runoihin Pyhä riikinkukko ja Joki. Musiikki onkin loistava inspiraation
lähde - siis HYVÄ musiikki. Se luo oman fiiliksen ja saa aivot
toimimaan sopivalla aallonpituudella. Tällä hetkellä toinen
musiikkillinen inspiraation lähde on ollut Mercury Revin Opus 40 (suosittelen).
Oikea aallonpituus on tärkeää kirjoittaessa (mitä tahansa),
ilman sitä on vaikea saada aikaiseksi mitään "järkevää".
Etukäteen on turha miettiä hirveästi mitä nyt aikoo seuraavaksi
rustata, ajatusten pitäisi lähes tulla tyhjästä. Se ei
tarkoita, että pistän sen ensimmäisen aikaansaamani version
nettiin. Mitä paremmin viihdyn runon parissa, teen siitä uusia
versioita ja parantelen sitä, sitä parempi runo on ollut jo syntyessään
(minun on vaikea katsoa taaksepäin, joten en mielelläni koske huonoina
pitämiini runoihin, vaikka voisin parantaa niitä).
Ihmiset etsivät syvempiä merkityksiä milloin mistäkin,
ei siinä sinänsä mitään (olen pitkällisten
pohdintojen jälkeen tullut siihen tulokseen, että Bruce Springsteenin
Dancing in the Dark kertoo mies huorasta, olen ihan tosissani! Jotenkin minusta
tuntuu kuitenkin, että Bruce ja kaikki muut ovat eri mieltä kanssani.
Suotakoon se heille). Tulkinta on hauskaa toisinaan, mutta oma suhtautumiseni
siihen on jokseenkin skeptinen. Mistä helvetistä kukaan voi tietää,
mitä vaikka Springsteen ajattelee (kuinka ärsyttävää
olen juutunut siihen mieheen <_<). Ja vaikka hän kertoisi, mistä
hänkään sen oikeastaan tietää. (Seuraavaksi huono
rinnastus ^_^ niinkuin siinä jotain hauskaa olisi ^_^ minulla on ongelmia
^_^.) En minä tiedä mitä minu päässäni liikkuu
tai on liikkunut milloinkin mitenkään tarkasti ja parempi niin.
Vaikka mietinkin kirjoittaessani, siinä ei ole kyse niinkään
siitä "mitä yritän sanoa" kuin "miten sanon". Syvempi tulkinta
tulee jälkeenpäin, jos tulee. Perustelen mielelläni epäluuloani
tulkintaa kohtaan esteettisellä sielullani, jota kiinnostaa lopulta
enemmän taulun ulkonäkö kuin maalin alla oleva, mutta kai
olen vain huono tulkitsija. Jätän pohdinnan ja mystisten piiloviestien
(joita kyllä toisinaan harrastan) etsinnän muille. Tulkitkaa rauhassa.
Olen 100% varma, että kaikkein yleisin aihe runoudessa (lauluissa, kirjoissa,
tv-sarjoissa, elokuvissa ja näytelmissä) on rakkaus, onni ja epäonni
siinä. Eikö olekin tylsää. Oh well "all you need is love"
(kiva laulu) Ajattelin aikaisemmin, etten kyllä rupea kirjoittamaan
sellaista roskaa. Olen kuitenkin antanut oman osuuteni rakkausrunouteen,
toivottavasti edes joskus onnistuen ja edes hiukan poikkeavalla tavalla.
Kuuntelin jokin aika sitten paljon John Lennonia, minkä seurauksena
leijuin jonkin aikaa pilvissä ja runoni olivat oikein söpöjä.
Lennonilla on sellainen vaikutus minuun...
Pidän roolien sekoittamisesta sekä kauneuden ja rumuuden
sekoittamisesta. En tiedä huomaako sitä aina, mutta minä nautin
sellaisesta sotkemisesta. Ensin mainittu toimii varsinkin sellaisissa kielissä,
joissa on eri sanat mies- ja naispuoliselle "hänelle", valitettavasti
suomenkilessä sukupuolilla leikkiminen on hiukan vaikeaa, toisaalta
se ettei ristiriitaisuutta voi ilmaista yhdellä sanalla pakottaa keksimään
muita tapoja sotkea ihmisten päät. Useimmat runoistani ovat tavallaan
kirjoitettu miehen kengissä, mutta lisään näihin miehiin
mielelläni aimo annoksen feminiinisyyttä, joten toisaalta runot
voisivat ihan hyvin kertoa naisistakin. Koska suomenkielessä on tosiaankin
vain yksi "hän", en lopulta halua tehdä sukupuolesta selvää,
vihjailen ehkä, mutta lopulta voi miettiä mistä "androgyynista
sekasikiöstä" tämäkin kertoo, Tiedän kyllä
itse kirjoittaessani kumpi sukupuoli on mielessäni (jostain syystä
yleensä mies). Seuraava lause tuli mieleeni tänään katsoessani
televisiota. "He's the queen of divas." Luulin, että ne tarkoittivat
diivalla Elton Johnia, olin väärässä, puhuivat Mariah
Careysta. Joka tapauksessa ajatellessani innoissani (EN OLE ELTON JOHN FANI)
Eltonia, mieleeni tuli tuo aikaisemmin mainittu lause. Maskuliinista sanaa
kuvataan feminiinisyyteen liitetyillä adjektiiveilla (tiedän etteivät
kuningatar ja diiva ole adjektiiveja). Voisin mennä paljon syvemmällekin
tässä pohdinnassa, mutta sitten olisimme jo liian syvällä...
^_^
Sitten rumuudesta ja kauneudesta. Ranskan kieli sopii tähän
tarkoitukseen aivan erityisen hyvin, se on kaunis kieli (vastaväitteitä
ei hyväksytä!) joten väistämättä ulkoasun ja
epämiellyttävän sisällön välille syntyy kontrasti
(ainakin minusta). Tosin koska ranskankieli on niin nätti minun on vaikea
kirjoittaa sillä kamalista asioista, yritän kuitenkin kovasti (eikö
olekin hassua). Yleensäkin se, että jokin hirvittävä
asia, väkivalta, rumuus (no kenties rumuus ei ole niin hirvittävää),
kauneuden vastakohdat etc... pyritään esittämään
mahdollisimman kauniilla tavalla. Niin että aihekin muuttuu lopulta
jollain (hirvittävällä) tavalla viehättäväksi.
Siksi kai kirjoitan mielelläni väkivaltaisiakin runoja, se on kauneuden
etsintää paikoista, joissa sitä ei oleta olevan.
Toivottavasti voitte nauttia. Loppuun vielä vastustan väkivaltaa,
militarismia, nationalismia, patriotismia etc... Vaikka kaikki mitä
kirjoitan kertoo minusta jotain, en kirjoita itsestäni, todellinen "minäni"
ei asu runoissani. Olen vain pasifisti, joten Peace Man!
- Mossgarden -